Luonnekuvaus

Kun oppilaiden määrä on suorastaan räjähtänyt käsiin ja hevoset eivät meinaa riittää vaikka kilpahevosiakin käytetään säännöllisesti oreja myöden tunneilla, niin oli pakko aloittaa investointi. Otin yhteyttä oikeastaan kaikkiin tutuihini ja netti-ilmoituksen kautta sain myös yhteyden ottoja. Vaikka matkaa Pohjanmaalle tulikin, niin kannatti Peeveli käydä sieltä hakemassa. Onneksi kesärengit on palkattu Joukolle töihin, niin sain heistä yhden nakitettua töihin.

Vaikka ruunan kasvattajalta on meidän talliin saapunut yksi mörssäri ja on ruunallakin kokoa, niin se on todella lempeä luonteeltaan. Ehkä hiukan ahdistuu jos karsinassa on miljoona ihmistä, mutta käytävällä ei haittaa vaikka olisi piirritettynä ihmisillä.

Ratsuna aluksi hidas pohkeelle, mutta kun sen saa pohkeen edelle, joka vain pyytämäälä kunnolla pohkeella etenemään tai raipalla härnätä. Vasta kun liikkuu voi alkaa tekemään voltteja ja pidätteitä. Usein kannattaa aloittaa pitkällä ohjalla hölkkäilemällä ja ratsastamalla eteen. Jos ei ole pohkeen edellä muuttuu todella raskaaksi ja tämä on havaittavissa usein esteradalla. Ori muuttuu vahvaksi ja ratsastaja yrittää ohjista kiskomalla jarruttaa, vaikka todellisuudessa kaipaa vain jalat kiinni kylkiin ja ratsastajan perseen satulaan. Kouluratsuna kun saa hereille on miellyttävä ja kevyt ratsastaa, vaikka sillä onkin raskas ulkomuoto. Ratoja ratsastaessa ratsastaja joutuu hiukan tekemään ekstra töitä, jotta ori pysyy virkeänä ja etenevänä. Kotitreenissä orin saa parhaiten pysymään hereillä tekemällä hyvin monipuolisia harjoituksia. Esteillä ori innokkaampi, mutta herkästi painuu kuolaimen alle ja pohkeen taaksen, jos ratsastaja ei ole hereillä ja valmiina tukemaan oria. Maastossa varma, ei kytää tai sätky, ei pelkää autoja tai muitakaan liikkuvia tai paikallaan nököttäviä kohteita. Maastoesteet hyppää vauhdikkaammin ja usein jopa nuollen esteitä, joten rasvaaminen ei ole yhtään huonompi idea.

Valjakkohevosena Junkkari on näyttävä, ori ryhdistäytyy vaunujen tai reen edessä, jolloin pääsee vain nauttimaan kyydistä. Ori on kevyehkö ajaa ja yllättävän ketterä. Joskus tuntuu niin hitallata lahnakkeelta ratsastaa, mutta ajaessa on oikeinkin terävä. Harjoittelee viikoittain vaunujen kanssa ja mieluusti tekee maastokävelytkin vaunujen kanssa.

©Sissi P.

Sukuselvitys

Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ym­päristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. - Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.

Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampunkarvainen tukkansa, jonka karheus etenkin Juhanilla on silmään pistävä.

Näyttelyt

Valmennus 00.00.00000

Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ym­päristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. - Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.

Valmennus 00.00.00000

Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ym­päristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halkileikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. - Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.

12.10.2018 Kouluvalmennus - kirj. Crimis

Aurinkoisena syyspäivänä ajelin ensimmäistä kertaa Lucious Trottersiin valmentamaan. Ravurien joukossa asui nimittäin pari ratsua, suomenhevoset Pave ja Tiuski. Kuka antoi hevosilleen tuollaiset lempinimet? Vanha raviukko, tietysti. En voinut olla virnistelemättä typerästi auton ratissa, kun mietin nimiä. Miehenkin nimi oli Teppo. Oikeasti? Kaikkeen sitä itsensä sotkikin. En minä mikään ratsuja korottava ja ravureita alentava elititisti ollut, ehei. Mutta tämä kaikki oli niin perisuomalaista että ihan huvitti. Teppo oli jo liinaharjaisen ruunan selässä, kun saavuin pihamaalle. Varsinaista kenttää ei ollut, mutta hiekkapohjainen alue kuitenkin. Tervehdin miestä ystävällisesti hymyillen (en enää virnuillen, sehän olisi ollut epäammattimaista) ja keskityin tarkkailemaan hevosen askellusta. Pave oli isokokoinen ja jähmeä. ”Nyt hevonen töihin, sehän on hidas kuin kilpikonna!” totesin tiukasti. Teppo teki työtä käskettyä ja ratsasti hevosta ahkerasti eteen löyhällä ohjastuntumalla.

”Heti raipasta, jos pohkeet ei mene läpi. Laiskottelu ei nyt käy.” Mies katsoi minuun vähän kummaksuen, mutta itsepä oli kouluvalmennuksen tilannut. Minun valmennuksessani ei pääsisi helpolla. ”Älä jää painamaan, nopea pohje”, neuvoin vielä. Tahmeaa ruunaa aktivoitiin niin kauan, että siitä alkoi löytyä liikettä ja reaktiivisuutta. Päättelin, ettei ruunaa oltu pistetty kunnolla töihin pitkään aikaan. Se luisti minkä ehti, ja sain patistella ratsastajaa olemaan päättäväisempi ja vaatimaan enemmän. Pikkuhiljaa tästäkin hevosesta kuitenkin kuoriutui uinuva kouluratsu. Valmennuksen loppua kohden ruuna oli paljon kevyempi ratsastaa, kun se oli oikeasti pohjeen edessä. ”Huomaatko, miten paljon mukavammalta se tuntuu? Näyttääkin paljon paremmalta”, hymyilin Tepolle. Mies nyökkäsi.

23.10.2018 Irtohypytystä - kirj.VRL-14727

Kävelin Maineen Peevelin kanssa kohti Lucious Trottersin kenttää. Olin luvannut irtohypyttää ruunan, joka liinaharja puolelta toiselle heiluen hitaasti käveli vieressäni kohti kenttää. Sinne oli rakennettu estekuja valmiiksi. Esteet olivat vielä pieniä verryttelyesteitä, kavaletteja ja maapuomeja, mutta tarkoitukseni oli hypyttää Pavea siinä ysikympin kohdalla. Saavuin kentälle, ja suljin portin kun Pave löntysteli kentälle. Se oli hieman tylsistyneen oloinen. Päästin ruunan vapaaksi kävelemään ympärilleni ja laskin liinan kerässä maahan. Silloin Pave huomsi esteet ja höristi korviaan, ymmärtäen että sen selkään ei kapuisikaan ratsastajaa. Maiskautin ruunalle, jotta se keskittyisi kävelemiseen. Olin kuullut että eritoten esteitä hypätessä Pave oli vahva kädelle, joten ratsastamisen ja normaalin juoksuttamisen sijaan halusin irtohypyttää ruunaa. Heilautin juoksutusraippaa ja Pave nosti korkean ravin.

"Ptrr poika, ei kiire mihinkään", puhelin siirtyessäni eteenpäin lähemmäksi estekujaa. Pave ravaili ympärilläni, toinen korva koko ajan esteihin päin suunnattuna. Asetuin niin, että ravatessaan Pave pääi kujalle. Ruuna nosteli jalkojaan ravatessaan esteiden yli reippaassa tahdissa. Annoin Paven mennä pikkuesteitä muutaman kerran, ennen kuin pysäytin sen käynnin kautta keskelle kenttää. Hölkkäsin esteiden luo ja nostin kujan reunimmaisia esteitä nelikymppisiksi, keskimmäisen kolmikymppiseksi. Pyysin Paven taas raviin ja laukkaan. Siirryin lähemmäs kujaa ja Pave suuntasi kohti esteitä. Kevyesti se ponkaisi niiden yli muutaman kerran. Pyysin ruunan kävelemään ja korotin esteitä hieman. Ne olivat nyt noin viisikymppisiä jokainen. "No niin Pave, liikkeelle siitä!" naurahdin ruunalle, joka näytti nukkuvan. Se nosti päänsä ja karautti pysähdyksestä suoraan raviin. Muutaman askeleen jälkeen liinakkoharjainen rautias nosti laukan ja suuntasi esteille. Ruuna ylitti ne kauniin kevyesti. "Hyvä Pave! Uudelleen poika!" huudahdin suomenhevoselle, joka ravasi pärskien laajan ympyrän. Raipan heilahduksesta Pave nosti laukan ja ylitti esteet uudelleen.

Nostin esteiden puomit ysikympeiksi, kun Pave oli vaarallisen lähellä kellahtaa maahan piehtaroimaan. "Ylös Pave!" komensin ruunaa, joka päätään heilauttaen käveli aidan reunalle mutustelemaan kellastunutta syysruohoa. Nappaan sen kiinni ja irtojuoksutin hevosta hetken ravissa ympärilläni. Heilautin raippaa merkiksi nostaa laukka ja ohjeistin ruunan kohti esteitä. Muutama tarmokas laukka-askel, ensimmäisen esteen yli, kaksi laukkaa, yli, kolme laukkaa, pudotus... Eih. Pave otti yhden askeleen liikaa ja kompuroi viimeisellä esteellä, jonka seurauksena oli pudotus. Käskin ruunan hypätä vielä kerran ja tällä kerralla se hyppäsi kaikkien esteiden yli puhtaasti.

"Hieno Pave!!" Kehuin ruunaa vuolaasti ja ohjasin sen ravailemaan ympärilleni. Suomenhevonen pärski tyytyväisen oloisena, se taisi tietää itsekin miten hyvin se hyppäsi. Pian pyysin Paven käyntiin ja annoin sen käyskennellä vapaana kentällä, kun purin esteitä. Sain ne pian takaisin paikoilleen ja pyydystin ruohoa mutustumavan ruunan liinaan. "Tulehan poju", sanoin iloisesti ja lähdin taluttamaan virkistynyttä Pavea kohti tallia. Ovilla meitä odottikin jo iloisesti vilkuttava Kirsi. Hänellä taisi olla minulle toinen tehtävä. Pave hirnahti kuuluvasti ja minä naurahdin päälle. Ne olivat mukavat hyppytreenit.